Taivas itkee kanssani.

Oivoi, taas mua masentaa niin perkeleesti. Vaikka enhän mä siitä kellekkään sano, mitäpä sitä suotta kuormittamaan muita ihmisiä mun ongelmilla. Mulla on ne tietyt ihmiset joille puhun, tällä kertaa en puhu niillekkään...
Mä en tiiä mikä mulla on mut nykyään mä vaan oon masentuneempi. Mulla on aina se feikkihymyni päällä. Nyt mä en tosin jaksa pitää sitä päällä, heitin sen nurkkaan täksi illaksi. Jos joku kysyy miksen jaksa, mä sanon että mulla särkee päätä. Vaikka niinhän mulla särkeekin, mutta mua myöskin masentaa älyttömästi.
Musta tuntuu etten mä taaskaan jaksa, ettei mua huvita mikään. Mä en tajua enää itteeni, en sitte yhtään. Musta tuntuu siltä et mä kuolen sisältä. Että mä vaan vaivun jonnekki syvemmälle, vaikka onhan niitä onnellisiakin hetkiä. Mutta niitä on aika harvemmin.
Mua itkettää, masentaa, eikä mua huvita oikeesti mikään. Mun tekis mieli käpertyä peiton alle, nukkua pois.
Tuolla muuten sataa. Oonko mä kertonu, että rakastan sadetta? Aina ko mulla on paha mieli, ja rupee sataa, tulee sellanen olo, etten mä oo ainut jolla on paha olla. Että taivas itkee kanssani.