Äideistä parhain

Katoin Klaus Härön leffan Äideistä parhain, ja oon ilonen siitä ettei mun oo tarvinnu sotalapsena lähteä Ruotsiin. Vaikka turvaanhan nekin sinne lähti, mutta tuo poika joka on pääosassa, Eero, sanoo lopussa biologiselle äidilleen, että kun hän tuli takasin Ruotsista(pakotettiin lähtemään), biologinen äiti ei ollutkaan enää äiti. Ruotsissa olleesta sijaisäidistä oli sinä aikana tullut enemmän äiti kuin omasta.
Tuo leffa tosiaan pistää miettimään, että jos oisi ite joutunu sotalapsena Ruotsiin lähtemään, miten toisin asiat ois. Eero viihty loppujen lopuksi hyvin Ruotsissa, eikä se oisi ees halunnu lähteä takasin Suomeen... Eerolla ei isääkään Suomessa ole tuossa leffassa, se kuolee aika leffan alkuvaiheilla sodassa.
Mä oon onnellinen siitä, että mulla on kummatki vanhemmat elossa, vaikka iskääkin näen vain viikonloppusin. Mutta sentään näen, toisin ku jotkut tuntemani ihmiset. Oon onnellinen, ettei iskä oo kuollu missään sodassa, tai muussakaa. Ja että vaikka meillä meneeki äitin kanssa tosi useesti sukset ristiin, mulla sentään on äiti.
Leffan aikana tuli kyllä tippaki linssiin... Nimittäin kyseisellä perheellä kuoli pari vuotta ennen Eeroa lapsi, Elin. Tyttö oli 6-vuotias kuollessaan. Tulin taas ajatelleeksi että miten mukavaa oliskaan ees tuntea oma isosiskoni, joka ois tänä vuonna 20- tai 21-vuotias. Mutta aina ei voi voittaa... Harmittaa vaan ettei saanu koskaan ees mahollisuutta tuntea sitä.
Mutta kuitenkin, suosittelen niille, jotka eivät ole kyseistä nähneet, että katsovat. Tämä pisti miettimään useampaankin otteeseen...