Mutta se mitä mun tekis mieli sanoa sille, tulee täs:
Aina valitat että halveksit ihmisiä, jotka haluais kuolla. Ootko ikinä miettiny meidän, jotka halutaan, kannalta?
Ootko ikinä tuntenu sitä tunnetta, ko sä oon niin maassa, ettet jaksa edes sängystä nousta? Sun tekis mieli jäähä sänkyyn nukkumaan, jättää hyvästit koko maailmalle ja nukkua painajainen pois. Sitä ei voi tehä, se tunne ko sulla ei oo ketään, on maaliman pahin.
Masentaa niin paljon, tekee koko ajan mieli vaan itkee, raahaudut siitä huolimatta aina kaikkialle. Esität koko ajan, sulla on se perhanan feikkihymy koko ajan naamalla. Jos et esitä, sun vierellä pysyy ehkä muutama ihminen, jos nekään. Siinä tilanteessa nähdään, ketkä on niitä oikeita kavereita.
Sä et voi sanoo että on niin tyhmää heittää elämä hukkaan, mutta entä siinä vaiheessa ko voimat on lopussa? Sillon, ko pieninki asia saa sut tuntemaan olosi lyödyksi?
Mä kestin tän kaiken paskan, kestän sitä vieläki. Vaikka asiat on nykyään paremmin, mä en oo enään se sama ihminen, joka mä olin sillon. Mulla on vieläkin hetkiä, jolloin tekis vaan mieli jäähä sänkyyn nukkumaan, nukkua, nukkua ja nukkua. Vieläkin niitä hetkiä, jolloin kaipaan sitä olkapäätä, mutta sitä ei vaan löydy ympäriltä. Suakaan ei mun ongelmat jaksa kiinnostaa, sä oot sen ite sanonu.
Ei mulla oo ketään, psykiatrillekkaan näitä en kerro. Eihän sitä tiedä vaikka osastolle passittaisi. Siitähän tulisi sossuasiakin ehkä, joten ei kiitos.
Joten mulla on mun blogi, ja ne satunnaiset lukijat jos niitä tänne ikinä eksyy.
Tässähän tää kirje nyt oli, ehkä mä sitten joku päivä laitan sen ihmisen lukemaan tämän, kohan oon päässy tästä elämänvaiheesta pois. Se vaan on niin paska homma että mä aina feikkaan sen hymyn, enkä kellekkään kerro todellisia ajatuksiani. Paitsi niille, jotka lukee mua ko avointa kirjaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Nakkaa kommentilla:)