Se tunne jolla ei ole nimeä.

Mulla vaan on ihan hirvee olo. Tuntuu että pää räjähtää, enkä mä kestä tätä sydäntä kalvavaa yksinäisyyttä. Mä en voi sille mitään, että musta tuntuu tältä.
Koulussaki kävin tällä viikolla, mutta kouluun herääminen tekee rankkaa. Mulle on jo saavutus jaksaa herätä päivästä toiseen. Mä vaan yritän sinnitellä, vaikka tuntuu että se ei auta.
Miten jaksan käyä koulussa, ku siellä ei oo mulle edes kavereita? Ainut kaveri uhkasi että lopettaa koulun ja uskon että oli tosissaan. Arvatkaa kuinka masentavia päivät voi olla ilman yhtäkään kaveria.
Ainut ilo on se että soittelen päivän aikana niille kavereille, joiden tiiän vastaavan. Vapaa-ajalla mulla on vaan yks ihminen jonka luona voin vierailla. Tulis ees joku, joka välittäis. Miksei voi tapahtua niinku leffoissa: ihmiset tulee loppujen lopuksi juttelemaan, jos oot aina yksin...
Ei, ajat ei helpottunu kuhan menin amikseen. Tuntuu että mulle vittuillaan jos jutellaan, tai sitte on muute vaa että kerrotaa missä meillä on tunti tai jotaki muuta... Ei, en saanu melkeen heti kavereita. Mulle valehdeltiin että ajat muka helpottais. Ei ainakaan mun kohalla.
Tuntuu etten vaa enää oikeesti jaksais. En tiiä mikä auttais tähän oloon, ku tuntuu ettei mikään kiinnosta eikä vaan jaksa. Tuntuu ettei ketään kiinnosta minä ja mun tunteet, se mitä mulle kuuluu.
Erosin muuten poikaystävästäni.