Tunteenpurkaus.

Tuntuu siltä että kurkussa olis iso pala.

Ahistaa.

Silmiä kirvelee.

Mun on paha olla.

Haluaisin, et kaikki ois kuten ennenkin. Oli paljon helpompi olla onnellinen, paljon helpompi nauttia elämästä ja onnellisista hetkistä. Tuntuu että ku niitä onnellisia hetkiä on, niistä ei osaa enää nauttia kuten ennen. Haluaisin olla kuten ennen. Muttei se onnistu. Ei enää.

Joo en normaalisti kuuntele Cheek, mut nyt vaan...

Tuntuu että kaikki on vaan mun vika. Mikään ei oo ikinä kenenkään muun vika...

Sen lisäksi, että se pieni pirullinen ääni kuiskaa "vika on sinussa", myös musta tulee suhteessa ollessa perfektionisti. Mun pitää olla täydellinen, että tuo toinen tykkää musta. Ei saa tehdä virheitä tai pahoittaa toisen mieltä millään tavalla, muuten hän lähtee mut ja mä jään yksin. Tämä yhtälö tekee elämästä hankalaa vaikka asian tiedostaisikin. Jos tekee jotain pientäkin, mistä toinen ei tykkää, ottaa sen heti itseensä. Jos toinen tekis yhtä pienen asian, ei se mua hetkauttaisi. Hymyilisin vain, että kukaan ei ole täydellinen. Se kuulostaa oudolta, että tietää tuon lauseen olevan totta, mutta silti yrittää kumota sitä omalla käytöksellään.

Markuksen blogista bongattua tekstiä taas, joka pätee itsenkin kohdalla. Suosittelen lukemaan tuon merkinnän.

Mä tajusin tässä vasta joku aika sitten, kuinka helpottunu mä oon, että pääsen täältä pois. Tai ainaki toivon, että pääsen. Jos en saa opiskelupaikkaa...

Kukaan muu ei oo lähössä Ouluun. Mä oon vaan helpottunu, mä en haluakaan että ykskään niistä lähtee Ouluun. Mä vaan en jaksa oottaa, että koulu loppuu. Että kesäloma alkais ja voisin todeta "jes, mä selvisin siitä elävänä". Että voisin todeta "nyt se on loppu, ei tarte enää kestää sitä". Mutta ei, siihen on aikaa vielä kuukausi. Kuukausi ennenkuin voin todeta niin ja huokasta helpotuksesta. Todeta, että mä oon hengissä. Ja toivoo, ettei se sama alkais amiksessa...