Mä en jaksa

Kuten otsikko sanoo: Mä en jaksa. Mä en jaksa mitään. Kaikki kyselee että mitä mä meinaan tehä nyt, että mihinkä muutan vai muutanko, meinasinko hommata töitä tai hakea kouluun. Mun tekis mieli huutaa niille kaikille että "Mä en vittu tiiä! Antakaa mun olla ja antakaa aikaa ajatella!". Ainaki opin sen, että varasuunnitelma kannattaa olla. En suunnittele enää mitään niin kovalla varmuuella, että jättäsin ajattelematta jotain toista mahollisuutta.
Kaverillekkin puhuin automatkalla tästä, että jos mä en nyt muuta mihkään, nii mitä mä teen. En varmaa melkeen puoleen vuoteen mitään. Töitä ei tästä kylästä löyvy jos ei oo ammattiin opiskellu tai jos ei oo niitä kuuluisia 'suhteita'. Ens kuun lopulla alkaa yhteishaku tammikuussa alkaviin opintoihin. Pittää vielä tässä kuukauven aikana keksiä, että mitä haluan opiskella. Ja varmaan seki auttais, jos tietäisin mitä kaikkia koulutuksia tammikuussa alkais ja missä... Sit keksis vielä että mihinkä päin sitä lähtis. Mun jaksaminen on aika vähissä.
Mutta mä kyllä nousen tästä pää pystyssä vielä, entistä vahvempana ja viisaampana.
Musta on alkanu tuntua että mun tutut on sellasia jotka ei uskalla ottaa riskejä, ees siis arkipäivästen asioitten suhteen -ostaa vaikka teetä jota ei oo maistanu- ja oon miettiny että miten mun ympärille on kerääntyny tämmösiä ihmisiä? Oon ite tyyliin heti kokeilemassa jotain teetä, joka kuulostaa hyvältä, tai vaikka -näin sivistyneesti sanottuna- olutta. Mää kaipaan sellasta kaveria jonka kanssa vois kokeilla uutta. Vaikka yks uus teemaku per viikko. Näkis kaveria teehetkee pitäessä ja sais jonku jonka kanssa jakaa sitä tunnetta -sitä ku hoksaat että se maistuu oikeesti hyvältä. Onneks viimesimpää uutta teemakua oli mun kanssa jakamassa isosisko. Todettiin kumpiki että hyvää oli. :)
Pitäis hommata kavereita. Tuntuu vaan hankalalle, nykyään ihmiset tuntuu kattovan kieroon jos menee tosta vaan juttelemaan(etkä kysy esim tietä). Eikä yksin oo kovin kiva käyäkkään missään. Perkelevittusaatana -enkä enää tiiä kuinka monesti oon sanonu tuon tässä lähiaikoina...
Missä välissä elämästä tuli näin helvetin hankalaa?

Aina ko asiat menee hyvin nii BOOM maailmankaikkeus naureskelee "ai menee vai?". No vittu, eipä mee enää! Mä en ennää jaksa mittään... En tiiä enää missä asusin, mitä tekisin vai tekisinkö mitään. Ouluun muutto vissiin sit peruuntu... Vaikka se oli ainut asia mitä oikeesti halusin. Mulla ei oo missään mitään eikä ketään. Minne voisin mennä ja mitä tehä? Mä en tiedä, enkä jaksa ajatellakkaa enää.
Tänään onNaisen ja Valden kihlajaiset. Kuten arvata saattaa, en oo oikeen juhlatuulella. Haluaisin olla ja maata koko pvän sängyssä... Mutta ei, pitää mennä juhliin, kerta tuli luvattua. Ja lähtä Naisen kans Jyväskylään. Jokseenkin -onneksi- voin Jyväskylässä sitte maata sängyssä nii paljo ko haluan...

Painajaiset

Mä nään koko ajan saman tyylisiä painajaisia. Saman tyylisillä meinaan, että niissä on koko ajan tietty henkilö, muuten uni vaan hiukan muuttuu. Tiiän, että nuo painajaiset saa alkunsa pelosta, mutta mä en silti halua nähä niitä enää! Ne on niin todellisia ja aina herätessäni huomaan ajattelevani "entä jos..." enkä mä halua ajatella niin!


Ja nyt kerranki, ko kirjotan, selvennetään teille missä mennään:
Sain opiskelupaikan, peruin sen, ajattelin hakea lisähaussa johonki koulutukseen mutten tienny mihin haluan. Nyt oon muuttamassa Ouluun takasi(ens vkonlopulla) ja mulla ei oikeestaan oo siellä mitään. Mulla ei oo koulupaikkaa eikä töitä, ei kavereita tai mitään tekemistä. On vaan pitkäaikanen haave joka vihdoin toteutuu: asunto Rakkaani kans.
Välillä huomaan miettiväni miks ees muutan. Siellä ei oo mulla mitään... Jos saan töitä nii sitte mulla on jotain tekemistä ees, muuten mä vaan istun siellä asunnolla enkä liiku ko kauppaan tai kirjastoon tai parvekkeelle tupakille... Mulla ei riitä usko siihen, että saisin kavereita sieltä. En saanu amiksen aikana, miten voisin saaha sillon ko en oo amiksessa? Mulle on turha puhua sillon, että mun pitäis nähä mun kavereita. No helvetti, ei mulla ole semmosia Oulussa! Mua pelottaa se, että miten helvetin yksinäinen mä tuun olemaan. Rakkaallani sentään on kavereita, hän näkee kavereitaan koulussa ja niitä jotka ei käy samaa koulua, hän näkee vapaa-ajalla. Entäs minä? Istun vaan neljän seinän sisällä yksin itkemässä yksinäisyyttäni...
Oon eläny aika paljolti nyt sossun kotona-asuvan tuella. Se ei oo paljon, mutta edes jonku verran.