Masennus vaikuttaa päätöksentekoon, ja oon tullu siihen tulokseen, että jos en osaa päättää nii mä haen Vervelle kuntoutukseen. Kaikki on vaan niin helvetin sekasin. Mä haluaisin että mun elämä olis kunnossa, että mun pää olis kunnossa ja ihmissuhteet. Mutta ei. Ei niin ei...
Haluanko mä tavotella unelmaa, vai mennä sinne minne hain, tyytyä siihen, että todennäköisesti olisin työttömänä jonku aikaa, ja vaikka olisinki töissä, olis suhteellisen huono palkka...
Elämää hankaloittaa rahatilannekin: hain sossulta tukia, varmasti soitteleevat takasin, että "selitä tämä ja tämä". Ilmoittauduin työkkäriin, huomenna haen Kelalta (ehkä) tukia.
Masentaa ajatella sitä, että muilla on varaa juhlia päättärivkonloppua, mulla ei. Tai jos ei oo varaa, on kavereita. Masennus ja Yksinäisyys ovat ilkeitä kavereita, ne löytää sut, vaikka yrittäisit piiloutua.
Mihin vittuun ne mun kaverit hävis? Mihin hävis ne "luvatut" amiksessa saatavat ystävät?
Mä tunnen itteni huonoks ihmiseks. Oikeesti.
Mulla on taas niin pirun hankalaa. Ja yhä enemmän mä haluaisin vaan lähteä pois, jättää kaiken taakse ja vapauttaa itteni tästä elämästä. Mitä niin pahaa oon tehny edellisessä, että ansaitsen tän kaiken?
Terveisin masentunut minä.
"Melankolia, jota on kutsuttu monella eri nimellä, on kulkenut suvussani sukupolvien ajan, yhdessä surullisen morsiamensa, Alkoholismin, kanssa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Nakkaa kommentilla:)