Oon ku lasi joka hajoaa.

Mikään ei mee taaskaan hyvin. Todennäkösesti mulla ei mitään "tärkeempiä" kuulumispostauksia oo tulossa lähiaikoinakaan, koska mua vaan masentaa ja vituttaa koko ajan. Koko ajan oon niin pirun väsyny kaikkeen, ja mun tekis mieli vaan itkee. Mutta enhän mä osaa. Kyyneleitä ei vaan tuu. En mä voi sille mitään, että musta tuntuu että koko maailma kaatuu just mun harteille. Siltikin mä en osaa puhua näistä asioista kenellekkää, vaan piän kaiken mun sisällä. Siltiki mä kuuntelen jos toisilla on huolia, vaikka mulla itellä on niin paha olla, että mä hajoan. Mä en pysty pitämään itteeni kasassa, enkä mä edes yritä. En vapaa-ajalla. Koulussa se on ihan sama, mulla on aina musiikit soimassa ja näin, ettei kukaan oo ees huomannu tähänkää mennessä eroa. Oon ihan ilonen siitä, ettei kukaan oo huomannu. Mun ei oo tarvinnu kenellekkään selitellä mun tunteista tai siitä miks on paha olo.
Oon tässä miettiny, että josko rupeis harrastamaan sitä kirjottelua enemmän, ottais yhteen henkilöön yhteyttä ja rupeis tekemään musiikkia. Purkais sitten kaiken pahan olon siihen. Se joko helpottais mun oloo, tai pahentais. Mä en tiiä.
Mä en oikeesti tunne kuuluvani enää minnekkään. En Ouluun, en Sotkamoon.
Oon siitäkin ihan ilone, että mä pärjään ilman hirveetä ihmisjoukkoo mun ympärillä. Oon oppinu pärjäämään ilman semmosta. Keväthän mulla meniki suurimmaksi osaksi puhelimessa puhuessa tyyliin vaan parin ihmisen kanssa ja yksin ollessa... Mähän olin kevään yksin koulussa JOKA PÄIVÄ, joten oon tottunu. Välillä tuntuu että on helpompi ollakki yksin. Mutta sitte tää yksinäisyys kuitenki syö mua sisältäpäin.
Mä en tosiaan tiedä, mitä mun pitäis tehä. Ehkä mun pitäis hankkiutua hoitoon.

PS! Mikä pakko kaikkien on aina haukkua? Mä yritän vaan olla oma itseni?
PPS! Innokkaimmat voi seurata mua Instagramissa. Löydyn sieltä nimellä sirvionpentu

They tell you to be yourself

then they judge you.