Garden state ja muuta pientä

Päätin sitte tänään koulusta tullessani käyä kaupassa.. Ruokaahan sitä lähettiin ostamaan mutta tuli ostettua siihen herkkujaki. Siis noh, ensinnäki mun piti käyä ostamassa vaan jauheliha, mutta sieltä lähtiki Boströmin mangoleivos-paketti, keksejä ja pari roiskeläppää(mikropitsaa siis). Että hups, mitenkäs tässä näin kävi... Niin ja tuossa kuvassa mulla on käytössä siskon entinen Nokia 500 ja harmittaa että on, nimittäin ei varmasti olis jos tämän kuun alussa ei olis mun ihana Nokia x2-00 tehny tenät. Se vaan näppäimistön keskirivi lakkasi toimimasta sim-kortin kanssa(kyllä, toimii aivan mainiosti ilman sim-korttia)... Ei voi mitään, nyt sitten ootellaan että saa uuen puhelimen. Tai ehkä mä pidän ton. En tiiä.

Mangoleivos, kahvimotti ja tietokone. :3

Taustalla näkyvä elokuva on Garden state.

Tosiaan, katoinki sitten tuon Garden state tänään. Ostin sen ehkä puol vuotta sitten mutten oo saanu katotuksi tota... HUPS. Se vaan aina jotenki jäi. Mutta onneksi sain katottua, oli nimittäi tosi hyvä!

Mä en nyt oikeestaan jaksa kirjottaa tästä leffasta, muuta ko sen verran että siis idea: Andrew Largeman(päähenkilö) lopettaa lääkkeidensyönnin, hänen äitinsä kuolee jonka seurauksena hän lähtee kotiin. Andrew tapaa Sam-nimisen naisen joka saa Andrew'n tuntemaan edes jotain. Lääkkeitten takia nimittäin Andrew ei ole tuntenut oikeen mitään tunteita, on vain ollut turta monta vuotta. Ei edes itkenyt äitin hautajaisissa, vaikka yritti. Andrew rakastuu Samiin loppujen lopuksi -mikä tosin oli varmaan arvattavissa.

Musta tää oli jotenki niin huvittava, että oli pakko kuvata! Laatu on vähän perseestä, mutta uskon et jokainen kuitenki näkee mikä siinä oli huvittavaa.. Ihan mukavastihan tuolla nuita kunniakirjoja(??) on seinällä... :)

Andrew:
Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa, että talo, jossa varttui, ei olekaan enää oma koti? Vaikka onkin paikka, jossa voi pitää kamojansa, ajatus kodista on poissa. 

Sam:
Minä tunnen vielä oloni kotoisaksi kotona. 

Andrew:
Huomaat vielä. Kun muutat pois, niin vain käy. Eräänä päivänä se on poissa. Ja tuntuu siltä kuin sitä ei ikinä saisi takaisin. Kuin olisi koti-ikävä paikkaan, jota ei ole. Tai ehkä se on kuin aikuistumisriitti? Sitä tunnetta ei koe enää, ennen kuin luo itselleen uuden ajatuksen kodista. Lapsilleen, perustamalleen perheelle. Se on kuin jonkinlainen sykli. En tiedä, ikävöin sitä ajatusta.

Tässä tilanteessa on pakko myöntää, että mä ainakin tiiän sen hetken... Vaikka aina sanonki, että oon kotiin menossa, nii tuntuu siltikin ettei se oo enää koti. Sotkamo on mulle koti, muttei erityisesti mikään talo siellä. Kuulostaa sekavalta, eikö?