Mun sisällä on jokin niin suuri patouma, että musta tuntuu etten mä jaksa. Kaikki kaatuu mun niskaan: opiskelu(asunnosta ei vieläkään mitään tietoo), eräät asiat joista en voi puhua kellekkään, tuntuu että omat serkutkin vihaa mua, eikä mulla tunnu olevan kavereitakaan. Tuntuu ettei jaksa, että ois pakko saaha purkaa. Mun sisällä kytee jotain niin suurta, että tuntuu pahalta. Jotain sellasta, mitä ei osaa sanoilla kuvailla. Pitäisköhän mun hakeutua johonkin hoitoon? Vaikka Ouluun johonki osastolle? Ois asunto ja vois olla helpompikin olla, jos vaikka ois joku psykiatri koko ajan siinä. Musta vaan tuntuu ettei kukaan ymmärrä, ku ei oo ketään kelle puhua. On väärin purkaa kaikki blogiin, tiedän. Mä vaan en voi mitään jos musta tuntuu tältä ja kuitenki on pakko saaha purkaa se johonki tai jotenki. Pitäis varmaan keksiä joku harrastus jossa vois purkaa näitä patoumia. Mutta tunnetusti olen niin laiska, etten jaksa harrastaa mitään urheilua. Joten mitä mä teenkää? Puran kaiken pahan olon tänne, edes jotenkuten. Pitäis varmaan rueta harrastaa kirjottamista. Tuntuu vaan että on pakko saaha joku jolle puhua, muttei mulla oo ketään sellasta. Kukaan ei vaivaudu nykyään kysymään mikä mulla on, ei tarkemmin kattomaan jotta näkis kuinka paha mun on olla. Kukaan ei taija enää tietää mitä kaikkee jätän taas kertomatta: piän kaiken sisällä, vaikkei se auta mitään. Hukutan huolet tupakkiin ja alkoholiin. Suhtaudun kaikkeen välinpitämättömästi vaikka oikeesti haluisin jonku tajuavan että mun on paha olla. Oon vaan niin arka, että kuiskaan vaikka haluisin huutaa.
Muttei tää oo mun vika. Musta tehtiin yläasteella tämmönen: ketään ei kiinnostanu mun paha olo, kaverit pakeni viereltä ku ne ei jaksanu mun masentuneisuutta. Oon siitä asti vaan pitäny kaiken sisälläni ja esittäny välinpitämätöntä ja ilosta.
Mä toivon että mulla ois joku jolle puhua.
Cruskin - Carry On
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Nakkaa kommentilla:)