Syvemmälle jään omaan päähän joka päivä.

Yleensä katon mitä muut bloggaajat on postannu, ennenku rupeen kirjottamaan omaani. Mut nyt mä tunnen oloni niin loukatuksi, väärinymmärretyksi, ehkä hiukan petetyksi. Eikä mulla oo ketn kelle puhua, ei oo ketn kenen luokse voisin mennä, että voisin puhua ja se lohuttais. Miksei mulla oo kavereita...? Mä en kestä tämmöstä enää. Mun elämä on aina ollu paska, sen oon tienny. Mutta ala-asteella oli sentään kavereita, jotka piti mun puolia ku mua kiusattiin. Nyt ei oo ketään. Luokkalaisetkaan ei välitä siitä, joten mitä mä voin tehä? Poikaystävän sanomiset ei oo auttanu, enkä usko että ikinä auttaa. Mä tuun aina olemaan se luokan "outolintu", se tyttö luokan pulpetissa yksinään, aina kuulokkeet korvilla. Se ei muuksi muutu. Enhän mä kestäis ilman musiikkia, en millään. Mitä mä voin tehä jotta tää tilanne parantuu? Vaihtaa koulua? Se vaihtuu kohta muutenki, mä lähen pois täältä. Toivottavasti samaan kouluun ei päädy ketään tästä koulusta missä nyt oon. Mä en halua että niin käy.
Mun kiusaaminen alko jo ala-asteella, mut sillon se oli vielä vähäistä. Siellä oli tasan yks joka oli aina kiusaamassa: mun ykkösluokan paras kaveri. Mä en ymmärrä mikä sille tuli että sen sillä tavalla piti mua rueta kiusaamaan. En vaan ymmärrä. Asiaa ei auttanu se että meijän luokalle tuli sillon yks jätkä jonka kanssa ne jostain syystä lyöttäyty yhteen ja kiusasivat mua sitten yhessä. Se tyttö ei oo ikinä tykänny musta, eikä tykkää nykyään. Nykyään se tosin esittää vaan kohteliasta tai jotain mulle, koska meillä on yhteisiä kavereita. Mutta isoskoulutuksessa huomasin, ettei se tykkää musta vieläkään yhtään. Minkä mä sille voin jos se ei tykkää musta? Emmä elä sitä varten, vaan itteeni ja kavereitani, mulle tärkeitä ihmisiä.
Outolintu.
Se mä oon. Mutta mä en tiedä mikä mussa on sellasta, että useimmiten ihmiset joko tykkää tai ei tykkää, ei oo mun kohalla useimmiten sitä välivaihetta siinä. Useimpien kohalla on, mutta mä en oo tavannu yhtään ihmistä joka ois vähän 50/50. Mä en tiedä miks. En tiiä mikä mussa on niin erikoista, että joitaki jätkiä vedän puoleeni ku magneetti, ainaki sellasia parikymppisiä. Se on tosin onneksi vähentyny, enhän mä oikeen nykyään jaksanu innostua niitten huomiosta. Sitä rupes kaipaamaan ees enemmän omanikästä ja löysinki poikaystäväni.
Onnellisesti yhdessä, ja paskanvitut olla. Riiellään vähän väliä turhaakin turhemmista aiheista. Pakko myöntää että välillä tulee miettineeksi sitä että oisko helpompi jos ei oltais yhdessä, mut sitten ku tulee taas ajatelleeks niitä ihania hetkiä sen kanssa, niitä puheluita vaikka väsyttäiski, mutta ei malta lopettaa. Sitä vaan ei voikkaan päästää niin helpolla irti, enkä edes halua.
"Mun on ihan hyvä näin".
Aina välillä tietenki on, ei aina.
Onko vika mussa että mua kiusataan? Siinä että mä oon paljon omissa oloissani, ajattelen paljon ja "jään syvemmälle omaan päähän joka päivä"? Vai kuvittelenko että vika on mussa? Vai annetaanko mun kuvitella, jatkaa kuvittelemista, kunnes pää räjähtää?
Mun päässä liikkuu mitä ihmeellisimpiä asioita aina. Suurimman osan saan aina kirjotettua ylös, mutta ku tunne helpottaa kirjottamalla, nii se loppuosa aina häviää sinne taka-alalle ja sitte multa loppuu teksti kesken vaikka ois paljonki asioita mistä kirjottaa. Eilenki mun päässä liikku muutama asia joista mun piti kirjottaa niin fucking syvällistä että huh-huh, siinä ois moni romaani jääny toiseksi. No ei sentään, mutta kuitenki että syvällisempää tekstiä ois pitäny kirjottaa.
Jostain syystä kuitenkin mun rintaan pakottaa kamalasti, mun on hankala hengittää, kuuma, vaikee nielasta ja tuntuu että mun pää ihan oikeesti räjähtää. Tuntuu että huimaa, etten nää ko tän tekstin, sen mitä mä kirjotan ja haluun kirjottaa. Okei, mä en halua kirjottaa ku tää teksti vaan koko ajan tulee mun päästä. Ku mä saan langanpäästä kiinni nii mä vaan jatkan kirjottamista, jos pysähtyy tarpeeks kauaksi aikaa tai ajattelee jotain muuta, emmä jälkeenpäin muista mitä muuta piti kirjottaa ja sitte se unohtuu, joten mulle pitäis antaa täydellinen rauha kirjottamiseen. Minkä mä sille voin jos mun päässä on valtavasti asioita mistä voisin kirjottaa tänne? Minkä mä voin jos tää on ainut paikka missä voin jakaa niitä ja EHKÄ(tosi hyvällä lykyllä) löytää samanhenkisiä ihmisiä. Huoh, mä tosiaan toivon että mun blogilla olis lukijoita, koska sitten nää mun postaukset ei olis turhia. Siltä nykyään tuntuu, mutta mä jatkan kirjottamista siinä toivossa että joku päivä tänne blogiin ilmestyy joku ihminen joka kuulee mun avunhuudot ja saa mulle lukijoita jakamalla tätä kaikkialla. Mä niin toivon, mutta eihän sille voi mitään jos ei niin käy. Mä en anna sen ajatuksen, ettei niin kävis, lannistaa mua. Se toivo pysyy mussa aina yllä, joten mä jatkan sitä mikä tuntuu musta hyvältä.