En oo yksin, mut yksinäinen.

Musta tuntuu et mä tipun sinne yksinäisyyden kuiluun koko ajan enemmän. Syynä tähän että meijän pienimuotoinen jengi on hajoomassa.
Musta tuntuu ettei kukaan enää jaksa olla mun kaveri, ettei ne halua olla mun kavereita.

Mä en tiiä mikä helpottais mun oloon, mutta musta vaan tuntuu niin yksinäiseltä. Ihanko oisin maailmassa ainut ihminen, eikä mun ympärillä olis ketään. Tai että mä vaan kävelisin polkua päivä päivältä, mutta yksin.

Tää on kamala tunne. Mua masentaa, ja on yksinäistä. Tuntuu että mun ympärillä olis lasikupla ja sen takia on niin yksinäistä, vaikka oliskin kaveri vieressä. Mä tarviin ne kaikki siihen, ettei mun tarte tuntee yksinäisyyttä.
Ihanko mä eläisin mun omassa pienessä lasikuplassa, jota kukaan ei nää, jota kukaan ei riko. Johon kukaan ei kajoa, eikä sen takia kukaan voi tajuta.

And Im never gonna be open again.

Mua masentaa.

Tuntuu et mä sorrun ko talo purkamisvaiheessa. Lasit särkyy, kaikki hajoaa ja jäljelle jää vaan pölyä ja jotain paloja, mistä voi tunnistaa että talo se on ollu.
Elämä tuntuu luhistuvan niinko korttitalo, niin hauras ja pieni.
Mä en jaksa edes hymyillä vaikka pitäis. Tuntuu et mun elämän valo ois sammunu. Että mun elämältä ois viety tarkotus.

Mun pää hajoaa, tuntuu että joku takoo mua kokoajan pään sisältä, eikä anna mun olla rauhassa. Tuntuu että joku kiskoo väkisellä ilon ja onnellisuuden mun sisältä. Etten mä sais olla onnellinen…

Mä laitan tänne aina muutaman kuvan ko kirjotan.. Että tällasta tällä kertaa.